Pyhän Patrickin päivän viikonloppuna Orihuela Costa oli täynnä vihreää.
Pyhän Patrickin paraatin paluu toi väriä, energiaa ja yhteisöllisyyden tunteen, joka määrittelee rannikon elämän parhaimmistoa. Tuhannet ihmiset tulivat paikalle. Kadut olivat täynnä. Tunnelma oli sähköinen. Paraativaunuja, musiikkia, viihdettä – kaikki tarjottiin innostuneesti ja ylpeänä.
Se muistutti minua siitä, mitä Orihuela Costa todella on.
Elinvoimainen, kansainvälinen yhteisö.
Paikka, jossa ihmiset kokoontuvat yhteen.
Paikka, joka antaa valtavan panoksen – sosiaalisesti, kulttuurisesti ja taloudellisesti – laajemmalle kunnalle.
Ja siitä jokainen mukana ollut ansaitsee tunnustusta.
Komitea.
Varainkerääjät.
Järjestäjät.
Marsalkat.
Vapaaehtoiset.
He saivat sen tapahtumaan.
Niin ne aina tekevät.
Koska kerta toisensa jälkeen yhteisö astuu esiin ja toteuttaa sen, mitä hallinto ei priorisoi.
Mutta juhlinnan ohella oli muutakin.
Jotain, mitä ei voinut sivuuttaa.
Kulkueen kärjessä oli kunniavieras – irlantilainen parlamentaarikko Peter Roche. Sopiva ja symbolinen ele, joka tunnusti tapahtuman kansainvälisen hengen ja vahvan irlantilaisen läsnäolon rannikolla.
Se oli epäilemättä kunnia.
Ja silti se herättää yksinkertaisen ja väistämättömän kysymyksen.
Missä olivat Orihuelan johtajat?
Missä oli rannikkovaltuutettu Manuel Mestre?
Missä oli pormestari Pepe Vegara?
Tämä ei ollut mikään vähäpätöinen tapahtuma.
Tämä oli yksi Orihuela Costan kalenterin suurimmista, näkyvimmistä ja positiivisimmista yhteisötapahtumista. Tapahtuma, joka tuo esiin rannikon identiteetin – monimuotoisuuden, yhteisöllisyyden ja kansainväliset yhteydet.
Ja silti ne, jotka oli valittu edustamaan kyseistä yhteisöä, olivat poissa.
Ei viivytelty.
Ei edustettuna.
Poissa.
Tuo poissaolo puhuu kovempaa kuin mikään puhe ikinä kykenisi.
Koska johtajuus ei ole vain kokouksia, lausuntoja tai esiintymisiä silloin, kun se on sopivaa. Se on paikalle ilmestymistä. Se on palvelemiesi ihmisten tunnustamista. Se on yhteisön rinnalla seisomista – ei sen tarkkailua etäältä.
Kyllä, kulttuurivaltuutettu oli läsnä. Kyllä, muitakin osallistui.
Mutta edustus ei ole pelkkää ruksaamista.
Läsnäololla on väliä.
Ja poissaolo tällaisina hetkinä lähettää viestin.
Viesti, että rannikkoa ei vieläkään pidetä prioriteettina.
Viesti, että sen ihmiset, tapahtumat ja panos voidaan jättää huomiotta.
Viesti, jota Orihuela Costan odotetaan parhaimmillaankin jatkavan – vallanpitäjien näkyvästä tuesta riippumatta.
Ja se onkin syvempi kysymys.
Koska tässä ei ole kyse yhdestä paraatista.
Kyse on kaavasta.
Kaava, jossa yhteisö tuottaa tuloksia, organisoituu ja menestyy – samalla kun hallinnosta vastaavat henkilöt tuntuvat liian usein olevan irrallaan edustamistaan ihmisistä.
Orihuela Costalla ei ole omaa identiteettiä.
Siltä ei puutu energiaa.
Sitoutumista siitä ei puutu.
Se, mitä siltä liian usein puuttuu, on johdonmukainen ja näkyvä johtajuus.
Paraati osoitti, mihin rannikko voi päästä.
Poissaolo osoitti, mitä vielä puuttuu.
Ja tuota kontrastia on mahdotonta sivuuttaa.
Koska lopulta yhteisöt muistavat, kuka seisoi niiden rinnalla.
Ja kukapa ei tehnytkään.
